Mokaamista metsästämässä
Juttelin pitkän linjan asiantuntijan kanssa siitä, miten omaa työuraa voi ohjata. Hän kertoi, että tietämättä millaisiin tehtäviin ”isona haluaa”, hän on pyrkinyt aina hakeutumaan tilanteisiin, joissa oppii uusia työelämätaitoja. Kuten julkinen esiintyminen, esiintyminen videolla jne. ”Ne hommat ovat olleet sillä kuuluisalla epämukavuusalueella, mutta eivätpä ole enää. Olen jo kokenut epäonnistumisia vähän niin kuin omasta toiveestani, joten nuo tilanteet eivät enää pelota. Niitä kohta kuitenkin myös jo vaaditaan.”
Itseään kannattaa altistaa mokaamiselle. Epäonnistumisen sietokyky on yksi tulevaisuuden tärkeä työelämätaito.
Ainakin, jos uskomme palkkatyönkin muistuttavan tulevaisuudessa enemmän yksityisyrittäjyyttä. Amerikkalainen sanonta kuuluu, että tuskin tulet menestymään yrittäjänä, jos et ole tehnyt yhtään konkurssia. Tähän sisältyy se viisaus, että epäonnistumisen koettuaan sitä ei tarvitse enää niin pelätä. Pelko nimittäin estää luovuuden ja saa meidät pitäytymään turvallisen tuntuisissa, ”varmoissa” valinnoissa. Varmat valinnat taas harvoin erottuvat.
Möhläyksien mahdollisuuksia
Toinen syy siihen, miksi mokaamisen mahdollisuuksia kannattaa hyödyntää, on kontakti toisiin ihmisiin.
Kun uskaltaa yrittää, vaikka jännittää, saa usein yllättävää tukea muilta. Luulemme usein virheellisesti, että meistä pidetään vain, jos onnistumme täydellisesti. Kuitenkin aito kontakti ihmisten välille syntyykin, kun uskallamme näyttää keskeneräisyytemme. Toisaalta myös rohkeus saa usein arvostusta. Ja rohkeushan on sitä, että yrittää vaikka pelkää. Ei sitä, että häärää iät ajat samassa toimintakuplassa, missä ei ainakaan mokaa.
Jos uskallamme laskea rimaa ja tehdä työt vain tyydyttävästi – siis omilla standardeillamme lähes mokaten – kehitämme sitä samaa epäonnistumisen sietokykyä kuin heittäytyessämme rohkeasti kokeilemaan uutta.
Onko mokaamisten metsästys sitten ristiriidassa ”riittävän hyvä” -ajattelun kanssa? Pitäisikö aina tehdä itselle haastavia asioita sen sijaan, että tyytyy elämän myrskyissä pitämään veneen pystyssä?
Kasvatustieteen professori Juho T. Hakala, joka on kirjoittanut kirjan ”Tylsyyden ylistys”, rohkaisee meitä tekemään asiat seiskan-kasin arvoisesti, jotta jää aikaa ”ei millekään”. Sillä aivot tarvitsevat tylsistymistä ollakseen luovat.
Näen nämä kaksi asiaa saman ilmiön eri puolina. Monilla on liian suuret odotukset omalle työlleen ja sen merkitykselle. Jos uskallamme laskea rimaa ja tehdä työt vain tyydyttävästi – siis omilla standardeillamme lähes mokaten – kehitämme sitä samaa epäonnistumisen sietokykyä kuin heittäytyessämme rohkeasti kokeilemaan uutta. Samalla saamme kaipaamaamme aikaa lisää. Ja jos emme täytä sitä touhottamisella, saamme myös voimavaroja jonkin uuden ja luovan kokeilemiseen. Kykenemme olemaan läsnä, ottamaan vastaan sen mitä tulee. Epäonnistumista pelkäämättä.
Ja vaikka työelämän taidot tärkeitä ovatkin, epäonnistumisen sietokyvyssä on kyse myös elämänhallinnasta, omasta itsestä ja toisista huolehtimisesta. Meistä kasvaa tasapainoisia, kun kuulemme sekä itseltämme että toisilta viestin: ”Olet arvokas vaikket onnistunutkaan. Mahtavaa, että kokeilit!”
