Osatyökykyisten työvoimapotentiaalia ei kannata sivuuttaa

Paheneva työvoimapula on kääntänyt katseen ja keskustelun eläkkeellä olevien työskentelyhaluun ja eläkeläisissä piilevään työvoimareserviin. Työhalukkuutta saattaa löytyä eräällä toisellakin ryhmällä, nimittäin osatyökykyisillä. Väitän, että osatyökykyisissäkin on vielä hyödyntämätöntä työvoimapotentiaalia, jota ei olisi varaa jättää käyttämättä!

Osatyökykyisellä tarkoitetaan yleisesti henkilöä, jolla on jokin terveydellinen este, sairaus tai vamma, joka vaikuttaa työllistymiseen, rajoittaa sitä jollain tavalla. Toisen osatyökykyisyys näkyy päällepäin, kun taas toisen osatyökykyisyys ei ole suoraan havaittavissa. Työkyky ei myöskään ole mikään vakio, vaan se vaihtelee. 

Eläketoimijan ja työkykyratkaisujen näkökulmasta määrittelyllä, kuka on osatyökykyinen ja kuka täysin työkyvytön, on iso merkitys.

Tässä arvioinnissa ei painopiste ole sairaudessa tai vammassa, vaan siinä miten se heikentää henkilön työ- ja toimintakykyä. Työ- ja toimintakykyä arvioitaessa työllä ja työtehtävillä on niin ollen olennainen merkitys. Tästä huolimatta mielenkiintoista on se, että vaikka sairaus sinänsä olisi sama, niin työkyvyn haaste voi näyttäytyä hyvin erilaisena yksilöstä riippuen.

Miksi sama sairaus voi tehdä yhden kokonaan työkyvyttömäksi, toisen osatyökykyiseksi ja kolmas voi jatkaa täysin työkykyisenä työskentelyä heikentyneestä työkyvystä huolimatta? Mikä erottaa osatyökykyisen täysin työkyvyttömästä?

Motivaatiolla on merkitystä työssä jatkamiseen

Eräs tekijä on selkeästi tunnistettavissa - henkilön oma motivaatio työssä jatkamiseen. Se näyttäisi yksittäisistä tekijöistä olevan usein se, mikä joko estää tai mahdollistaa työssä jatkamista.

Motivaation kannalta todella merkitsevää on se, miten työntekijä itse tilanteensa kokee: työ ja sen vaatimukset, työhistoria ja aikaisemmat kokemukset työelämästä, työelämän muuttuvat haasteet ja mahdolliset puutteet omassa osaamisessa sekä muu elämäntilanne. Työssä tapahtuvat muutokset, kuten vaikkapa uudet tietojärjestelmät ja niiden opettelun vaatimus, voi olla se ratkaiseva tekijä, joka sairauden lisäksi ohjaa osatyökykyistä pois työelämästä.

Yhtä selvää on, että aina oma motivaatio ja tahto ei vain riitä, jos työhön liittyy paljon poistyöntäviä tekijöitä.

Työnantajan ja työyhteisön tuki vaikuttaa merkittävästi

Merkityksellistä on, näkeekö myös työnantaja osatyökykyisten potentiaalin ja jäljellä olevan työkyvyn vai onko huomio sairaudessa. Jos työnantajalla ei ole valmiutta tukea osatyökykyisen työskentelyä työtä muokkaamalla taikka erilaisin työjärjestelyin, niin viesti työntekijälle on selvä - jäljellä olevalle työkyvylle ei ole käyttöä.

Työnantajan asenne heijastuu koko työyhteisöön ja muulta työyhteisöltä saatu tuki tai sen puute, voi näyttäytyä yhtä merkittävänä tekijänä.

Työnantajien asenteissa, osaamisessa ja kyvyssä osatyökykyisen potentiaalin tunnistamiseen näyttäisi olevan eroja.

Työkyvyn arvioinnista ja sen kipupisteistä

Eläkelaitoksessa pyritään työkykyratkaisuja tehdessä kiinnittämään huomio jäljellä olevaan työkykyyn, ei sairauteen ja sen myötä menetettyyn työkykyyn.

Vaikka eläkelaitoksen työkykyratkaisuissa pyrkimyksenä on jäljellä olevan työkyvyn korostaminen, niin on myönnettävä, ettei se aina täysin toteudu. Eläkelaitoksen työkykyratkaisuja ohjaa myös se, mitä etuutta on lähdetty hakemaan, koska siihen on hallinnon periaatteiden mukaan otettava aina kantaa.

Toisaalta siihen, mitä lähdetään tavoittelemaan, vaikuttaa myös hoitavan tahon asenne osatyökykyisyyteen, mikä näyttäytyy joskus yllättävänkin isossa roolissa.

Erittäin tärkeää olisi, että hoitava taho näkisi myös jäljellä olevan työkyvyn ja että sillä olisi aina ensisijaisesti halua ja kykyä etsiä työssä jatkamista mahdollistavia tekijöitä. Näin onneksi yhä useammin onkin, mutta valitettavasti ei aina.

Joskus hoitavan tahon kannanotto työkykyyn on hyvinkin sairauslähtöistä, ei jäljellä olevaa työkykyä korostavaa. Ja jos hoitava taho lähtee sairaudesta käsin suosittamaan täyttä työkyvyttömyyseläkettä, niin työntekijän mielen kääntäminen työssä jatkamiseen voi olla haasteellista.

Kevan tutkimuksissa on havaittu, että aloite työkyvyttömyyseläkkeen hakemiseen lähtee hyvin usein työterveyshuollosta. Tämä on sinänsä loogista, mutta asettaa terveydenhuollolle ratkaisevan roolin, mihin suuntaan osatyökykyisen polku ohjautuu.

Voisiko lakimuutoksilla vaikuttaa myös asenteisiin?

Nykyinen järjestelmämme lähtee siitä, että työntekijä voi ensisijaisesti hakea joko osatyökyvyttömyyseläkettä tai täyttä työkyvyttömyyseläkettä. Oma motivaatio, muu elämäntilanne, työn ja osaamisen vaatimukset, työpaikan asenne osatyökykyisyyteen, hoitavan tahon suositus ja toki sairaus ja sen vakavuus vaikuttavat siihen, lähdetäänkö hakemaan täyttä työkyvyttömyyttä ja työelämästä poistumista vai tavoittelemaan osatyökykyisenä työelämään osallistumista.

Julkisella sektorilla osatyökyvyttömyyseläkeratkaisuista ei aiheudu työnantajalle työkyvyttömyyseläkemaksua, millä epäilemättä on ollut vaikutusta myös osaeläkeratkaisujen suosimiseen julkisella alalla.

Osaeläkeratkaisu voisi myös lakisääteisesti olla ensisijainen täyteen työkyvyttömyyseläkkeeseen nähden aina, jos työkykyä edes osittain on jäljellä. Toki joitakin poikkeuksia itsestään selvien täyden työkyvyttömyystilanteiden osalta voisi olla. Nämä olisivat tilanteita, joissa kiistatta voidaan todeta, ettei työkykyä enää ole jäljellä.

Ammatillisen kuntoutuksen ensisijaisuus eläkeratkaisuihin nähden on todettu lain tasolla. Käytännössä ammatillinen kuntoutus ei kuitenkaan ole pakollista.

Nyt kun osatyökykyisten työllistymisen mahdollisuuksia on lähdetty eri toimijoiden hankkeilla parantamaan, voisi pohtia, olisiko myös työkykyratkaisujen osalta syytä pohtia muutoksia? Lain tasolla tunnustettu ensisijaisuus voisi myös asennetasolla vaikuttaa osatyökyvyttömyyseläkkeiden suosimiseen ja edistää jäljellä olevan työkyvyn hyödyntämistä tehokkaammin.

Loppupeleissä kaikki voittaisivat, kun osatyökykyisyys ja erilaiset muokatut työn tekemisen tavat olisivat jokaisen työpaikan arkea.