Tuskien taipaleelta sujuvaan matkantekoon – ajatuksia uuden oppimisesta

Pyrin valitsemaan aiheen, joka ei mitenkään liittyisi vallitsevaan koronatilanteeseen. Toisin kuitenkin kävi. Oppimisteema on erityisen ajankohtainen tilanteessa, jossa iso joukko suomalaisia on siirtynyt tekemään etätöitä.

Jokaisen on pitänyt ottaa pikavauhtia haltuun etätyön toimintatavat ja välineet. Samalla oman työn systemaattinen johtaminen ja itseohjautuvuus nousevat nekin oppimislistan kärkeen etätyön myötä.

Koronan synnyttämä tilanne on vain yksi esimerkki siitä, miten ensiarvoisen tärkeä työelämätaito kyky omaksua uutta on. En kuitenkaan pureudu siihen, miksi oppiminen kannattaa, vaan enemmänkin siihen, mitä sen aikana tulisi huomioida.

Omakohtaisten kokemusten perusteella totean, että oppiminen on harvoin kivutonta. Oikeastaan tulosta syntyy yleensä juuri niissä epämiellyttävissä tuskan hetkissä, joita me kaikki pyrimme välttämään.

Teoriassa ja käytännössä – vissi ero!

Oppimisen helpoin ja turvallisin vaihe on tiedon tankkaus. Tämä luo hyvän pohjan, mutta on vasta alkusoittoa. Loput tehdään käytännössä. Jälkimmäinen on pitkäkestoinen vaihe, jonka aikana oppijalta kysytään rohkeutta ja sinnikkyyttä.

Tuorein oppimiskokemukseni oli sekin koettelemus: Olin nimittäin vastikään autokoulussa, joka osoittautui haastavaksi projektiksi.

Huomasin nimittäin, että teorian osaaminen ei ollutkaan tae käytännön taidoille.

Oikeastaan teoriavaihe ei valmistanut käytäntöön juuri lainkaan. Sama pätee toki myös vaikkapa menestyksekkään ryhmätyöskentelyn mahdollistajaan, fasilitointiosaamiseen.

Asioita voi oppia (ja joissakin taidoissa ne tosiaan on osattava myös tällä tasolla) ymmärtämään kirjojen ja teorioiden avulla, mutta taitojen omaksuminen vaatii valtavasti käytännön harjoittelua. Autoa ei voi ajaa teoriassa, eikä fasilitointitaitoja voi oppia muuta kuin ryhmätyöskentelytilanteissa.

Mörkö nimeltään epäonnistuminen

Epäonnistumista kartetaan, koska se on epämiellyttävää ja joskus suorastaan pelottavaa.

Olen itse tietyllä tapaa täydellisyyden tavoittelija, ja virheiden välttäminen on minulle tuttua. Kunnes sitten epäonnistuin näyttävästi ajokokeessa ja jouduin pahamaineisen tunteen kanssa kasvotusten. Aluksi tuli kriisi ja häpeä. Jälkeenpäin tuli ymmärrys ja sisuuntuminen – lisäksi kantapääoppi menee ohituskaistaa pitkin suoraan teoriasta käytäntöön.

Epäonnistuminen opettaa monta asiaa, kuten sen, ettei se ole maailmanloppu. Voi olla pikemminkin ihan hyvä asia epäonnistua tässä hetkessä kuin vasta myöhemmin.

On esimerkiksi hirveän kätevää, että mokaa autokoulussa turvallisesti ammattilaisen vierellä sen sijaan, että tekisi saman virheen yksin liikenteessä. Kertaalleen puolivillaisesti tehty työpajasuunnittelu jää usein myös viimeiseksi, koska epäonnistuminen opettaa tehokkaasti ja sen opin muistaa pitkään.

Epäonnistuminen on loistava tilaisuus syventää myös omaa itsetuntemusta. Tapa reagoida ja toipua kertoo kaunistelematta muun muassa siitä, miten itseensä ylipäätänsä suhtautuu.

Reflektoimalla kohti uutta

Jokaisen oppimismatkan päätteeksi jäsentelen kokemuksiani ja pyrin löytämään vahvuuteni oppijana.

Käyn kriittisesti läpi onnistumiset, mönkään menneet asiat ja myös ne tasapaksut vaiheet, joiden aikana tuntui, ettei minkäänlaista edistymistä tapahtunut.

Oman oppimisprosessin tiedostaminen auttaa huomaamaan pahimmat sudenkuopat ja tämän jälkeen prosessia voi kehittää tulevaisuutta varten. Uusinta autokoulustani voisi olla tässä hetkessä hieman toisen näköinen - onneksi tätä ei kuitenkaan tarvitse kokea käytännössä.

Älä tyydy vain arjen huomaamattomasti tapahtuvaan oppimiseen, vaan tartu aika-ajoin myös johonkin konkreettiseen projektiin. Haasta itseäsi tekemään tuttavuutta siihen, millainen oppija juuri sinä olet.

Riittävän monen tietoisen toiston jälkeen oppiminen voi tuntua hetkittäin moottoritieltä, jossa voi laittaa huoletta vähän isomman vaihteen päälle ja nauttia vauhdista!