Ikärakenne on Euroopan yhteinen huolenaihe, vai onko?
EU- ja ETA-maista vain minivaltioissa eli Maltalla ja Liechtensteinissa ikääntyneiden osuuden kasvu on ollut Suomea nopeampaa. Saksan ja Italian väestö puolestaan on vielä hiukan Suomea ikääntyneempää, mutta tätä vauhtia jätämme ne pian taaksemme tässä kilpailussa.
Alle 15-vuotiaiden lasten ja nuorten määrä on ollut pienessä laskussa. Viimeisten syntyvyystietojen valossa tämä lasku näyttää kiihtyvän. Tästä voi tulla ongelma viimeistään 2050-luvulla. Tämän päivän lapset ovat 20 vuoden kuluttua työikäistä väestöä. Heidän tuottamillaan varoilla, eli verotuloilla ja eläkemaksuilla, maksetaan sekä lasten että ikääntyneiden etuudet.
Sijoitusvarat auttavat merkittävästi työeläkkeiden rahoittamisessa, mutta lisäksi tarvitaan työikäisten maksamia eläkemaksuja. Eläkerahoituksen kannalta olennainen tieto on vanhuushuoltosuhde. Suomessa se on runsaat 33 prosenttia. Tämä tarkoittaa, että kolmea työikäistä kohden on nyt yksi 65 vuotta täyttänyt suomalainen.
Kaikki työikäiset eivät ole työssä. Sipilän hallituksen missio 72 prosentin työllisyysasteesta näyttää juuri toteutuneen, mutta parannettavaa olisi edelleen. Eläkkeiden rahoittamiseen vaikuttavat paitsi ikärakenne, niin myös talouden ja työllisyyden kehitys.
Alempi eläköitymisikä tulee kalliiksi
Euroopan maissa reagoidaan ikääntymiseen yleensä nostamalla eläkkeeseen oikeuttavaa ikää.
Eläkeiät nousevat myös Ruotsissa. Siellä neuvotellaan pakettia, jonka mukaan vuonna 2026 voisi saada työeläkettä aikaisintaan 64-vuotiaana ja takuueläkettä 66-vuotiaana. Vielä nyt nämä ikärajat ovat 61 vuotta ja 65 vuotta.
Itse asiassa Euroopassa ei ole juuri maata, jossa eläkeikä ei olisi nousussa – harvoina poikkeuksina Puola ja Italia.
Puolassa jo päätetty eläkeiän nosto peruttiin pari vuotta sitten ja palattiin lähtöruutuun, eli eläkeikä on miehille 65 ja naisille 60 vuotta.
Italiassa eläkkeen alaikäraja on miehillä 66 vuotta ja seitsemän kuukautta ja naisilla vuoden vähemmän. Jo valmiiksi korkea ikäraja oli nousemassa viidellä kuukaudella vuonna 2019. Tosin poikkeuksia eläkeikään on säädetty runsaasti eri ryhmiä varten. Eläkkeen on saanut myös työskentelyvuosien perusteella, mutta vasta 42-43 vuoden jälkeen. Nyt maan uusi, vaalilupauksiaan lunastava hallitus haluaa siirtyä niin sanottuun 100-kiintiö-periaatteeseen, eli eläkkeelle pääsisi silloin, kun ikä- ja työskentelyvuosia olisi kertynyt yhteenlaskettuna vähintään 100. Eläkeikä olisi 62 vuotta silloin, jos on työskennellyt jo 38 vuoden ajan.
Työskentelyvuosiin perustuva eläkeikä vaikuttaisi reilulta mallilta pitkään työskennelleelle työn sankarille. Samalla on kuitenkin kyseessä radikaali eläkeiän alennus. EU:n komissio vastusti Italian budjettia, koska eläkeuudistus ja muut menolisäykset kasvattavat budjetin alijäämää ja Italian julkista velkaa. Pitkän väännön jälkeen eläkeuudistus on edelleen tulossa muutamalla kuukaudella lykättynä. Tämä alentaa sen hintaa, mutta vain vuoden 2019 osalta.
Italian eläkejärjestelmässä on 22 miljardin euron alijäämä. Eläkeiän alentaminen tulee kasvattamaan sitä sadalla miljardilla eurolla, arvioi Italian eläkelaitoksen INPS:n pääjohtaja Tito Boeri. Työn sivukuluina peritään korkeita eläkemaksuja, mutta silti osa eläkemenosta rahoitetaan valtion budjetista. Mahdollisessa velkakriisissä Italian julkinen velka voisi takausvastuiden muodossa koitua jopa muiden EU-maiden taakaksi.
Kuten UPI:n Teija Tiilikainen on sanonut (HS 21.12.2018: EU taipui Italian populistien edessä eikä se edes yllättänyt ketään – Oliko päätös heikkoutta vai tervettä äärioikeiston pelkoa?), niin ajatus siitä, että suomalaiset kantaisivat taloudellista vastuuta esimerkiksi siitä, että Italian hallitus päättää alentaa eläkeikää, kun Suomessa suunta on päinvastainen, on lähinnä järkyttävä. Vaikka Italian vastuut eivät sitten kaatuisikaan muun Euroopan syliin, niin italialaiset vastaisivat lisääntyneestä eläkemenosta joko verojen, eläkemaksujen tai lisääntyvän valtionvelan korkokulun muodossa.
Oikeudenmukaisuus ja reiluus ovat vaikeita asioita. Ideaalisessa maailmassa niiden pitäisi toteutua mahdollisimman hyvin yksittäisissä tilanteissa, mutta myös kokonaisuuden kannalta kestävällä tavalla. Eläkeikää alentaviin uudistuksiin verrattuna Suomen ja Ruotsin mallit vaikuttavat kestäviltä ja järjestelmää rahoittavien työikäisten kannalta siten myös reiluilta.
